Olen onnellinen siitä, että oikeasti elämäni pahimmat vuodet ovat takana. En muista enää selkeästi, miltä tuntui, kun luut kolisivat sängyssä toisiaan vasten. Miltä tuntui palella. Tai ihmetellä sämpylänsyöjiä, voinlevittäjiä tai juustonleikkaajia. Unohdan, miltä tuntui ahdistua paahtoleivästä. Miltä tuntui, kun vaaka näytti sairasta alipainoa.
Minä olen tervehtymässä. Vihdoinkin. Oikeasti.
Jo vuosia olen luullut, että olen parantumassa. Ehkä olen ollut, ehkä en. Samat sairaat ajatukset ovat seuranneet minua kuitenkin kaikkialle enkä koskaan unohtanut sitä euforiaa, jota 35-kiloinen, pyörtymäisillään oleva luuranko kokee juodessaan päivät pitkät pelkkää kevytlimsaa omenoita nakerrellen. Ei. En osaa enää tavoittaa sitä. En tiedä, mitä nautinnollista on luissa. Solisluissa, lantioluissa, olkaluissa, kyynärluissa. En tajua, mitä hohtoa on kesivästä ihosta, ohuesta tukasta, lommottavista silmistä ja poskista. Olo on silloin niin höyhenenkevyt.
Prinsessainen? Täydellinen?
Haistakaa jo helvetti, anoreksian ihailijat. Haistakaa ihan avoimesti täältä ihan suorat scheisset. Jossain vaiheessa, jos anorektikko todella paranee, hän tajuaa, miten naurettavissa valheissa on elänyt. Ja se sairaus, jonka helposti voi ulkoistaa ja hahmottaa jonain "vieraana", "peikkona"...niin se peikko kyllä lähtee helvettiin, kun vain annatte elämälle tilaa.
Ehkä vauvan tuleminen on todella opettanut minut kunnioittamaan elämää. Kunnioittamaan aitoa kauneutta, luonnon ja ihmiskehon viisautta. Nyt ymmärrän, mitä joogassa olen kokenut. Sitä yhteyttä omana kehoon. Sitä, että koen niin suurta tyyneyttä oman kroppani kanssa, että tiedän, milloin voileivät riittävät. Että milloin tarvitsen vielä toisen perunan. Ja että nyt tahdon mascarponejäätelöä, vaikka en yhtään tarvitsisi sitä. Että mieleni tarvitsee mielenterveellistä, ihanaa jäätelöä. Ja että maailma ei kaadu.
Minun kehoni ei ole enää 18-vuotiaan keho. Minulla on suonikohjuja. Minulla on selluliittia. Minulla on reidet ja käsivarret, ylväät ja jykevät. Mutta minulla on elämäniloa. Vahvuutta. Jotain tasapainoa, jota en koskaan ole kokenut. Jotain joogista, vaikka en ole edes aikoihin tehnyt asanoita.
Jotain tyyntä. Ehkä se on se matka, joka vihdoin on takana.
Anoreksia tarpeeksi etäällä, niin kaukana , ettei enää viitsi siristellä silmiään nähdäkseen takanaan häilyvän, hitaasti himmenevän ja etääntyvän pienen, typerän pisteen, joka ennen oli mörkö, iso paha susi. Se joka aikoinaan oli syödä minut eväiltäni.
Onnellinen.
Vauvamahaa silittelemään, aamukahvia ja tuoretta sämpylää.
Ulkona loistaa värit. Syksyn aurinko värjää elämääni uudelleen. Se, mikä syksyissä ennen itketti, oli kaipuu takaisin sairaalaan, kuuran ja jäätyvien lehtien keskellä kahlata takaisin psykiatriselle haaveilemaan teennäisestä ilosta, laihuuden harhasta. Teeskennellä olevansa onnellinen kuihtuvasta kehostaan, valheellisesta hallinnan tunteesta, teeskennellystä tyytyväisyydestä ja ihailtavasta kontrollista, joka todellisuudessa oli häkki, itse rakentamani vankila kalorilaskurien ja ruokapäiväkirjojen ahtaassa maailmassa.
Nyt näen kauneutta , Jumalan luoman maailman, Jumalan luomaan ihmeen ja ihanan onnen kultakimpaleen sisälläni.Minä olen riittävä, minä olen kaunis. Minusta tulee äiti ja minä olen onnellinen.
Tänään tällaista. Joskus pinnallisempaa. Mutta tänään en katso peiliin itseäni arvostellen. Tänään on kaunista kaikki, mikä on luotua ja syntynyt tänne kasvamaan.
