Huoh. Tänään on ollut vähän kurja päivä. Ahdistaa tämä olemus. Erinäisen tilanteen jälkeen tuli kyllä sellainen olo, että tästä päivästä lähtien aion pitää huolta siitä, etten leviä muodottomaksi. Aion vielä jonain päivänä omistaa terveen kiinteän kropan (toki suhteutetaan tämä nyt tähän ikään, liikunnattomaan taustaan ja raskauden jälkeiseen todellisuuteen).
Ajattelin, että voisin nyt loppuraskauden liikkua seuraavalla tavalla (niin pitkälle kuin jaksan). Loppuajasta tuskin liikahdan mihinkään enää.
Liikuntaohjelma:
4x viikossa kävelylenkki (niin pitkä kuin jaksaa. Nyt menee 8 km vaivatta)
2x viikossa kuntosali
Eniten minua nyt ahdistaa oikeasti tämä kauhea muodonmuutos. Kaikki muu on todella ihanaa ja onnellista. En vain haluaisi olla se, jota salaa sanotaan lihonneeksi, läskiksi, leveäksi tai rupsahtaneeksi. Whatever. En halua olla sellainen. Ostin vihkon, jonne merkkailen vähän liikuntoja ja kirjoittelen fiiliksiä. Ajattelin aloittaa uudestaan kalorilaskurin. Vaikka olen raskaana, se ei estä minua tarkkailemasta painoani. Liika nousu on liikaa, normaali painonnousu pitää toki hyväksyä. En kuitenkaan halua menettää täysin tätä kehoani. Luulen, että en ole sitten lukiovuosien kokenut mitään näin isoa muutosta elämässäni enkä kehossani, ja voisin väittää kyllä, että tämä on yksi iso haaste...hyväksyä se, mitä olen. Selluliitteineni.
En kuitenkaan täysin niele tätä. Haluan tehdä parhaani, että saan vartaloni vielä takaisin. Siitä huolimatta, että rakastan jo nyt lastani ja hän on minulle miehen lisäksi tärkeintä. Oma keho on kuitenkin tärkeä myös. Sanoi kuka mitä tahansa. En halua menettää täysin elämäniloani vain sen vuoksi, että satun näyttämään sotanorsulta ja rupsahtaneelta kotiäidiltä. Mulla on oikeus edes yrittää olla hyvännäköinen.
